Euroopan unionin syventäminen kohti liittovaltiota tai ainakin liittovaltiomaista rakennetta on EU:n julki lausuttu tavoite ja pitkäaikainen pyrkimys eikä suinkaan salaisuus.
Tavoite on julkaistu lukuisissa EU:n kauaskatseisissa tiekartoissa ja kehitysohjelmissa, joten se ei ole salajuoni.
Mutta se on harvemmin ääneen lausuttu taustatieto, miten EU ja sen keskeiset toimielimet ja niitä ohjaavat päättäjät edistävät tuota tavoitetta kaiken aikaa – ja varsinkin kriisien avulla.
Kriisitoimissa korostuva kehitysmalli on kaikin puolin epävirallinen, eikä siitä löydy minkäänlaista kuvausta saati sitoumusta yhdestäkään Suomen tai muidenkaan jäsenmaiden allekirjoittamasta sopimuksesta.
Silti se määrittelee ja ohjaa EU:n kehitystä ja muutosta.
Malli kiteytyy pienten askelten suuriin muutoksiin, joita syntyy päällisin puolin teknisluontoisten ja näennäisesti toisistaan erillisten pienten muutosten ikään kuin sattumalta seuraavista yhteisvaikutuksista.
Kuin sattumalta syntyvä muutos voi päältä päin vaikuttaa evoluution kaltaiselta luonnolliselta kehitykseltä, mutta se on määrätietoisen ohjauksen tulosta eikä suinkaan sattumaa.
Siitä on pohjimmiltaan kyse myös nyt käsillä olevassa EU:n koronaelvytyspaketissa.
Toteutuessaan elvytyspaketti synnyttäisi osiaan suuremman vaikutuksen – mutta varmemmin EU:n muodon pitkäaikaiseksi ja todennäköisesti peruuttamattomaksi muuttamiseksi kuin unionin tai varsinaan Suomen talouden elvyttämiseksi.
Kriisi on mahdollisuus eikä vain uhka
Kriisiin vastaaminen sopii EU:n luonteeseen, sillä ovathan EU:n juuret syvällä viime vuosisadan kauheimpiin kuuluneessa kriisissä, toisessa maailmansodassa.
Pohjimmiltaan EU:n pääasiallinen tarkoitus on alusta alkaen ollut uusien sotien estäminen jäsenmaiden kesken. Tehtävää on sittemmin ollut luontevaa laajentaa muunkinlaisten kauheuksien ja koettelemusten torjumiseen ja ennalta ehkäisemiseen.
Siksi ei ole uutta ja outoa vaan päinvastoin luonnollista, että EU kokoaa jäsenmaiden yhteisiä voimia nyt koronakriisinkin vastaisiin toimiin.
Mutta valitettavasti koronakriisiin vastaavat toimet herättävät ennestään tuttua ikävää epäilyä, että toimet eivät ole täysin vilpittömiä.
Päinvastoin kriisi näyttää taas tarjonneen houkuttelevan tilaisuuden aivan muihin tavoitteisiin kuin päältä päin näyttää.
Kriisit ja niihin vastaavat kriisitoimet ovatkin jo pitkän aikaa olleet EU:lle paljon enemmän kuin vain haasteita.
Ne ovat paitsi haasteita myös mahdollisuus ja usein välttämätön veruke EU:n muokkaamiseen.
Kriisitoimet ovat tarjonneet – ja näyttävät taas tarjoavan – tilaisuuden muuttaa EU:ta sellaisillakin tavoilla, jotka olisivat poliittisesti vaivalloisia, hitaita tai jopa mahdottomia ilman kriisin synnyttämää uhkaa ja välttämättömän pakon painostavaa tunnelmaa.
Viekas vedätys on ominaisuus eikä bugi
Koronakriisiä varten perusteilla oleva ja Suomessakin eduskunnan käsittelyyn palannut EU:n elvytyspaketti toistaa useista aiemmista kriiseistä ja EU:n kriisitoimista tuttua kaavaa.
Elvytyspaketti koostuu useista erillisistä, uudenlaisista ja ennen kaikkea monimutkaisista “palikoista”, joiden muodostamaa kokonaisuutta ja vaikutuksia on hyvin vaikea hahmottaa.
Vaikeaselkoisuus ei kuitenkaan ole tälläkään kerralla kiireessä sattunut vahinko saati sattuma, vaan se on kriisitoimien – ja EU:n muokkaamisen – keskeisiä työkaluja ja peruspiirteitä.
Elvytysrahasto toistaa tältä osin prikulleen niin sanottua “Junckerin mallia”, jossa vaikeaselkoisuus ja viekkaus ovat toimien tarkoituksenmukaisia ominaispiirteitä eivätkä vikoja.
Niin kuin häiriöherkkien tietokoneohjelmistojen viat ovat ominaisuuksia eivätkä bugeja, EU:n kriisitoimien kryptisyys on keskeinen peruspiirre eikä sattumalta syntynyt työtapaturma.
Mainittu “Junckerin malli” on saanut lempi- tai haukkumanimensä EU:n komission edelliseltä puheenjohtajalta ja EU:n viime vuosikymmenten keskeiseltä taustavaikuttajalta, Jean-Claude Junckerilta.
Sen lisäksi, että Juncker on tunnustanut olevansa “rehellinen valehtelija”, hän on tiettävästi ainakin kerran kuvaillut EU:n keskeisen kehitysmallin – “Junckerin mallin” – avoimesti julkisuudessa.
Kuvaus löytyy saksalaislehti Der Spiegelin vuoden 1999 joulukuussa julkaisemasta haastattelusta. Siinä lehti luonnehtii Junckeria teräväpäiseksi ja siteeraa tämän kuvausta, miten EU:ta kehitetään ja tuleekin kehittää (vapaasti suomennettuna):
“Me päätämme jotakin, sitten kerromme siitä ja odotamme ja katsomme, mitä tapahtuu. Ellei päätöksestä nouse huutoa ja vastarintaa – kun useimmathan eivät ole ymmärtäneet, mitä olemme päättäneet – jatkamme samaan tapaan. Askel askelelta, kunnes takaisin ei ole enää paluuta.”
Koronapaketti noudattaa Junckerin mallia
EU:n koronaelvytyspaketti on keskeisiltä osin – ja keskeisiltä vaikutuksiltaan – kuin suoraan “Junckerin mallin” kaavalla valmisteltu kokonaisuus.
Paketissa on suuri määrä yksistään pieniä ja muodollisesti erillisiä osia, joista yhdessä muodostuu osiaan suurempi ja vaikuttavampi kokonaisuus.
Suuri määrä pieniä askelia, jotka yksistään on helppo sivuuttaa toisarvoisena hienosäätönä, mutta joista yhdessä syntyy tarkoituksella vaikeaselkoinen mutta vaikutuksiltaan suuri loikka.
Elvytyspakettia perustellaan koronakriisistä johtuvalla välttämättömällä pakolla ja markkinoidaan sopimuksella, jonka mukaan “määräaikaisen ja kertaluontoisen” elvytyspaketin varat käytetään “yksinomaan koronavaikutuksiin vastaamiseen”.
Käytännössä elvytyspaketin on kuitenkin tarkoitus jakaa EU-maille varoja pääosin aiemman talouskunnon eikä suinkaan koronavaikutusten perusteella – ja pääosin muihin tarkoituksiin kuin koronavaikutusten helpottamiseen.
Myös järjestelyn määräaikaisuus ja kertaluonteisuus ovat kyseenalaisia luonnehdintoja, sillä rakennelma on tarkoitus perustaa ensi alkuun lähemmäs 40 vuoden ajaksi.
Tämän rakennelman pienten askelten yhteisvaikutuksista seuraa, että kuviota on aikanaan poliittisesti ja hallinnollisesti helpompi jatkaa kuin milloinkaan purkaa.
Jatkamiseen “pakottavia” syitä syntyy aikanaan kuin itsestään, kun eteen ilmaantuu jokin uusi kriisi. Elvytysvelkojen viimeiseen takaisinmaksuvuoteen 2058 mennessä EU kohtaa uusia kriisejä jokseenkin takuuvarmasti, joten kerran perustetulle mallille ilmaantuu kyllä käyttötarpeita.
Ja vaikka kriiseiltä kuin ihmeen kaupalla vältyttäisiin, löytyy elvytyspaketin rakenteesta sisäänrakennettu takaportti jatkoon.
Velkarahoitusta helpompi jatkaa kuin lopettaa
Elvytyspaketti perustuu EU:n mittavaan velkarahoitukseen ja ajatukseen, että talouden elvyttäminen velaksi ehtii tuottaa ainakin hintansa verran uutta kasvua siihen mennessä, kun velat on maksettava takaisin.
Parhaassa tapauksessa taantuman aikainen velkaelvytys voikin “maksaa itse itsensä”, mutta näinkään suotuisa kehitys ei poistaisi yhtä elvytyspaketin tarkoituksella avoimeksi jätettyä ydinkysymystä.
Elvytyspakettia koskevassa EU-maiden sopimuksessa on erittäin suuri määrä yksityiskohtia, mutta se jättää täysin avoimeksi kysymyksen, miten EU aikanaan maksaa nyt otettavat velat takaisin.
Mahdollisista maksumenettelyistä ja kustannusten jakamisesta jäsenmaiden kesken on hahmotelmia mutta ei tietoa saati sopimuksia.
Poliittinen valmius ja ohjaus näyttävät jo hakeutuvan EU:lle annettavan suoran verotusoikeuden suuntaan.
Veromalli synnyttäisi EU:lle liittovaltiokehitystä edistävää “fiskaalista kapasiteettia” eli budjettivaltaa, joka on tähän asti kuulunut jäsenmaiden yksinoikeuteen.
Samalla se käytännössä synnyttäisi ikään kuin odottamatta jäsenmaille vaikean valinnan, salliako verorasituksen tuntuva kasvaminen, tinkiäkö omasta veronkannosta – vai olisiko sittenkin poliittisesti pienimmän riesan ratkaisu sallia EU:n maksaa nyt ja vastakin otettavat velkansa niin kuin valtiotkin tekevät – aina vain uutta velkaa ottamalla.
Lupa velkojen uusimiseen vaikka ikuiset ajat on todennäköinen käänne, joka tekisi tyhjäksi puheet määräaikaisuudesta ja kertaluontoisuudesta.
Ehkä tuohon käänteeseen ja pysyvään velkaantumislupaan mennessä EU-maat ennättävät ryhtyä perussopimustenkin päivittämiseen.
Nykyisellään noissa sopimuksissa on yksiselitteinen kielto, jonka mukaan EU ei saa rahoittaa budjettimenojaan velaksi.
Yksi elvytysrahaston tarkoituksista lienee helpottaa aikanaan velkakiellon kumoamista muuttamalla ensin käytäntöä halutunlaiseksi.
Ei tätä ole tarkoituskaan tajuta
Velkakiellosta huolimatta EU:lle kaavailtu velkarahoitus kasvattaa unionin käyttöön uskottavien varojen määrää – ja taloudellista valtaa – yli puolta suuremmaksi kuin perinteisessä rahoituskehyksessä olisi riittänyt varaa.
Näin koronakriisi ja kriisiin vastaaminen kasvattaa EU:n “fiskaalista kapasiteettia” ja taloudellista ohjausvaltaa.
Ja kun velkarahoituksen malli muuttuu kielletystä käytännöksi, on pian päättäjien edessä ilman uusia kriisejäkin nopeasti pitenevä lista tuiki tärkeitä yleishyödyllisiä hankkeita, joita on kätevintä – tai pakko – panna toteen yhteisin toimin.
Kunhan velkasummat ja rahavirrat pääsevät kunnon kasvuun, voi EU:n oman “talousministeriönkin” tarve osoittautua ennen pitkää välttämättömäksi.
Näin koronakriisipaketista voi kehkeytyä käytännön aineksia EU:n jo vuosien ajan turhaan haikailemiin suuriin muutoksiin, kuten talouspoliittisen ohjausvallan ja rahavirtojen keskittämiseen ja yhteisten velkakirjojen rahoitusmahdollisuuksiin.
Aiemmin näitä muutoksia kutsuttiin fiskaaliunioniksi, velkaunioniksi ja eurobondeiksi, mutta ne olivat liian selkeinä ja vieläpä ilman sopivaa kriisiä poliittisesti mahdottomia.
Nyt mahdollisesti samat muutokset tuottava kokonaisuus syntyy otollisen kriisin “pakottamien” pienten askelten summana, jonka nimi on koronaelvytyspaketti.
Paketin pienistä askelista syntyy EU:n suuria muutoksia tavalla, jota ei ole tarkoitustakaan tajuta – ja josta on askelten ottamisen jälkeen hyvin vaikea tai mahdoton palata takaisin.
Juuri niin kuin “Junckerin mallin” mukaan EU:n on tarkoituskin muuttua.